Elämänkokemukseni lisäntyy päivä päivältä. Olen nyt seitsemän ja puoli kuukautta vanha, ja olen oppinut jo monenlaisia viisauksia. Hiihtoretkellä järven jäällä ymmärsin, että mikään ei ole varmaa: emäntä voi humpsahtaa jään läpi uveavantoon tai toisin sanottuna uhkuläpeen. Merkillisiä sanoja molemmat! Ja merkillisiä yllätyksiä on elämä täynnä.

Sääkin voi hetkessä muuttua. Kuvassa kaikki oli vielä seesteistä ja tyyntä, mutta hetken kuluttua tuuli nousi, maisema muuttui tasaisen valkoiseksi ja alkoi pyryttää niin, ettei kunnolla eteensä nähnyt.

Pienen koiran elämässä säät ja tuntemukset myös vaihtelevat. Välillä keikun emäntäni kanssa epätoivon kuilun partaalla. Edistystä ei tapahdu, taantumista pikemminkin, unohduksen pyry tuntuu peittävän vähäisimmätkin saavutetut edistysaskeleet piiloon, katoaa ensimmäinenkin taito.

Nyt on onneksi ollut seesteinen päivä. Emäntä on harjoituttanut minua pysymään paikallani. Minun on pitänyt odottaa joko istuen tai maaten, kuinka emäntä on ensin perääntynyt muutaman askeleen päähän ja sitten palannut takaisin luokseni ja palkinnut minut namilla. Nyt välissä oleva etäisyys on kasvanut jo useiksi metreiksi. Jaksan jo odottaa paikallani, ja napitan emäntää silmiin. Välillä odotus tuntuu niin jännittävältä, että aivan tutisen innosta. Joka soluni on tässä leikissä mukana.

Voin siis sanoa, että pikkukoiran silmin jokaisella pilvellä on kultainen reuna.

Wou, reunasta muistui mieleen sentään yksi kelju teko: hyökkäsin tänään olohuoneessa jalkalistan kimppuun. Se sattui olemaan juuri sopivasti kuoni edessä, kun lepäilin lattialla iltapäiväunilla. Onnistuin kiskomaan listan jo irti ja törrölleen, ennen kuin yritykseni sai nopean lopun.
Niinpä ilmestyi sittenkin hento harmaa hipaisu taivaanrannalleni.