Saana%20on%20the%20road-normal.jpg

Olen juuri palannut kahden päivän matkalta.  Täytyy sanoa, ettei on the road-meno lainkaan sovi minulle. 

Tiet ovat täynnä mutkia, mäkiä ja kuoppia -  meno on pelkkää hytkyn rytkyä - ja sisuskaluni kiertyvät nurin vähän päästä. 

Menomatkalla Hämeen pääkaupunkiin Vanhan Vaarin luokse kului seitsemän oksupussia, mutta takaisin tullessa selvisin sentään vain kahdella.

Onneksi matkaan mahtui taas seikkailuja. Kävimme taas majavanpesällä. Poikkesimme isännän kanssa tarkistamassa,  oliko majava rakentanut uuden padon. Tämmöisenä talvena se voisi onnistua, kun nyt säät ovat olleet niin lämpimät.
Ja olihan se mokoma! Oikein iso pato olikin!  Emme saaneet sitä edes hajotettua, kun maa oli niin jäässä. Yritin kaivaa isännän apuna kynsilläni, minkä kykenin, mutta sain vain muutamia päällimmäisiä risuja irrotettua.
Ei auttanut muu, kuin luovuttaa. Otin koivunoksan hampaisiini ja aloin pätkiä sitä aikani kuluksi, kun isäntä yritti kuokalla kaapia patoa kumoon.
Kun sekään ei auttanut, luovutimme ja lähdimme katsomaan laavua, miten se oli selvinnut talvesta. Kaikki oli hyvin. Orava oli käynyt raapimassa vähän kaappia, jossa pidetään vieraskirjaa. Oravaa lukuunottamatta muita vieraita ei ollut käynyt. Vain viimekesäinen makkarantuoksu leijui vaimeana ympärillä.

- Keväällä, Saana, tullaan tänne ja sitten paistetaan sullekin oikein iso käivärä! isäntä lupasi.

Pian meidän piti kuitenkin taas jatkaa matkaa ja hypätä siihen kammottavaan ja keinahtelevaan rakkineeseen.

Koiraa sanotaan ihmisen parhaaksi kaveriksi. Ihminen ei vain taida aina tajuta, kuinka paljon kaverina oleminen ja hänen kanssaan kulkeminen pikkukoiralta vaatii. Jos ymmärtäisi, jättäisi minut varmaan kotiin olkkarin matolle luuta kaluamaan.