Hau ja hei! Täällä Saana-lapinkoira jälleen koneen ääressä.
Nyt on parin viikon hiihtoloma vietetty. Hiihtämistä täällä ei kuitenkaan edes mainittu, vaan meidän pikkuväki vietti aikaa uimahallissa. Palasivat sieltä omituiselta, pistävältä aineelta tuoksuvana.

Minulla on ollut oikea lemmikin loma. Kun talossa jyllää seitsemän lasta, niin leikittäjiä ei ole puuttunut. Kun meidän talo muutenkin on jonkinlainen puuhapaja, niin kaikenlaisiin esteisiin ja hyppyratoihin löytyy tarvikkeita. Minun tehtäväni oli vain loikkia, juosta ja ryömiä.

Sain niin paljon kannustusnamejakin, että vatsanikin oli jo vähän löysä sellaisesta mässäilemisestä.

Ihan kaikkein pienimmätkin, Lauriina ja Julius, oppivat heittämään minulle palloa ja virtahepoa. He huusivat komeasti: irrr-ti! ( Lauriina vastaopittua r-kirjainta ankarasti tärryyttäen!) Ja osasivat  vikkelästi irrottaa lelun piikkihampaistani.

Sain joka päivä moneen kertaan harjausta ja turkin pöyhimistä.
Inari sanoi, että Saana on kyllä todellinen lemmikki. 
Hän jatkoi: - Voisin kupsuttaa Saanaa yhteen menoon 20 vuotta, enkä koskaan kyllästyisi!

Kun talo sitten oli eilen hiljentynyt, olin ihan päästäni pyörällä. Korvissani kuuluivat vielä lasten kiljahtelut, mutta kukaan ei jaksanut heitellä minulle enää sataa kertaa palloa. Aloin vääntää nenävikinää, mikä tarkoittaa, että olen HIRMUISEN  pitkästynyt, mutta sekään ei auttanut.

Isäntä ja emäntä ottivat minut väliinsä sohvalle ja alkoivat katsella hevoselokuvaa. Se oli kyllä mukava filmi. Kävin monta kertaa katsomassa hevosta lähempää ja nousin kahdelle tassulle telkkarin eteen.
Sitten minut kutsuttiin takaisin sohvalle isännän ja emännän väliin ja tarjottiin pieniä juustonpaloja.

Vuh, vuh - meneehän se elämä näinkin.