Emäntäni lähti junamatkalle Riksuun tapaamaan nuoruudenaikaisia kämppiksiään. Vietin sillä aikaa rauhallista elämää isännän kanssa. Tepsuttelin pitkiä metsälenkkejä, istahdin katselemaan hänen kanssaan rannassa sorsia, enkä pysähtynyt iskemään edes käpälää vastaantulevien koirien kanssa. Olin niin hillitty ja hallittu!
Kotona seisoin lempituolissani ikkunan edessä ja odottelin emäntää kotiin. Toivoin, että hän tulisi, heittelisi minulle palloa ja huijaisi sillä vähän: - Saana, missä pallopallopallo? 
Tiellä kulki väkeä edestakaisin, mutta en vaivautunut edes haukkumaan, käperryin vain kiepille ja ajattelin emännän kotiintuloa. Pääsisin varmaan käpertymään hänen sängyssään jalkopäähän. Sänky on niin pehmoinen paikka mattoon verrattuna!

Kun yritin edellisenä yönä isännän viereen, hän huitaisi vain minut kädellään kaaressa lattialle. Oikein säikähdin semmoisesta ja nilkutin loukkaantuneena tieheni.

Mutta eipä parantunut oloni sittenkään, kun emäntä palasi. Hän alkoi innoissaan kertoa, kuinka hauskaa hänellä oli ollut, mitä kenellekin oli kuulunut, mitä kukin oli sanonut ja kuinka he olivat nauraneet kuin ennen vanhaan. Hän kehuskeli vielä,  kuinka kaunis pääsiäiskaupunki Riksu oli, kun kaikkialla oli värikkäillä höyhenillä koristeltuja suuria oksia.
Kuuntelin vähän aikaa sitä höpötystä, menin lähemmäksi ja tökin kuonollani emännän kädenselkää, mutta sain vain kevyen päänsilityksen - ei mitään hauskaa painia ja peuhaamista!

Niinpä hipsutin allapäin makuuhuoneen puolelle, seisoin hetken nuuhkien tuolin vieressä, mihin emäntäni oli heitellyt vaatteitaan  ja keksin, millä saisin varmasti huomiota osakseni. 

Ja kas, tässä tulos! Arvatkaapa huomattiinko minut tämän pikku askartelun jälkeen?!