Koko eilisen päivän emäntä ja isäntä hääräilivät puutarhassa. Isäntä kunnosti taimilavaa. Hän oli kylvänyt sinne salaatteja ja pitkän rivin lantunsiemeniä jotka olivat nyt päässeet taimelle. Minusta oli tavattoman hauskaa katsella sitä maan möyrimistä. Loikkasin heti komealla hypylläni keskelle taimilavaa. Pois alta menneen talven lehdet! 
Tämähän on minun ensimmäinen kevääni! Olen aina tykännyt kovasti kaivelemista, mutta en ole arvannut ollenkaan, että emäntä ja isäntä ovat kiinnostuneet samasta harrastuksesta.

Meillä on myös monta riviä punajuurta ja porkkanaa, jotka nekin ovat jo hennolla taimella. Oli todella hauskaa ravata pitkin emännän tekemiä käytäviä porkkanapenkkien välissä. Minusta näytti, että hän oli tehnyt käytävät varta vasten minun ilokseni, sillä ne oli tehty aivan minun mitoilleni, sopivan kapeita, joita pitkin pörhältää kasvimaan halki.

Joskus askeleeni siinä vauhdissa tosin hieman lipesi ja tulin astuneeksi pienten porkkanantupsujen päälle niin, että ne kellahtivat kyljelleen multaan ja haukkoivat henkeään.

Pahinta emännän mielestä oli se, että talloin mennen tullen kahta hentoa kesäkurpitsan tainta. Hänen ei auttanut muu, kuin ryhtyä rakentamaan suojakehikkoa taimien ympärille. 
Istahdin katselemaan sitä meininkiä: - Eikö minun osallistumistani haluttukaan puutarhanhoidossa???

Kun emäntä oli saanut rakenneltua turvakehikon kurpitsantaimien ympärille, hän ojensi selkänsä ja ilmoitti:  - Kuulepas nyt, Saana, tästä lähtien sinä saat olla puutahahommissa piällysmies! Sinun apuasi ei todellakaan kaivata kaivamis- , ravaamis ja mullanpöllytyshommissa!!!

Hau ja nou! Olipa ikävänkuuloista puhetta. Miten se menikään, se vanha sanonta: ei tupata, kun ei tykätä.

Kipusin istumaan kellarin harjalle, josta on laaja näköala puutarhaan. Siellä istua nökötin ja harjoittelin piällysmiähen tehtävääni. Eikä se hassumpaa työtä ollutkaan. Kaivakoon nyt isäntäväki sitten itse, kun tuntuu siitä niin tykkäävän. Minä vain kannustan ja silloin tällöin haukahtelen. Ha-uu!