Saana%20Hermannitar-normal.jpg

Hau ja hei!
Kesä on minulle villin vapauden aikaa, kun olemme täällä maalla pikkukylässä. Talomme on mäellä muutaman sadan metrin päästä maantiestä, ja saan juoksennella pihapiirissä vapaana. 
Reviirini ulottuu aika laajalle, sillä saan juosta välillä läheisen järven rantaan. Kipaisen sinne hellepäivinä välillä latkimaan vettä tai sitten kahlailen kainaloitani myöten kaislikossa niin, että mahakarvani kastuvat.

Nyt kesä kuitenkin alkaa olla jo puolivälissä. Kuulemma ennen vanhaan heinäkuinen Hermannin-päivä oli tärkeä ajan merkki. Silloin alkoivat heinätyöt, ja sanottiin, että Hermannista heinään.
Minä en paljon ajan kulumisesta ymmärrä. Minulla on vain kaksi aikaa: kylmä ja lämmin. Se kylmä on huomattavasti hauskempi minun mielestäni.

Täällä meidän kylässä juhlitaan Hermannia, ja valitaan joku kyläläinen kantamaan pariksi vuodeksi Hermannin kukkaseppelettä. Tänä vuonna kyläyhdistys kruunasi minun rakkaan emäntäni tällaisella komealla seppeleellä. Hän kyllä kovasti ihmetteli saamaansa kunniaa.

Kotona hän sitten ripusti seppeleen hetkeksi minunkin kaulaani ja sanoi: - Kyllä sinulle, Saana, kuuluu myös vähän kunniaa minun arvonimestäni. Sinä olet pitänyt minut pirteänä ja hyvillä mielin niin, että olen jaksanut touhuta vähän muuallakin kuin vain kotona. 

Hau, vai niin! Otin tietysti juhlahyminät vastaan, mutta seppele alkoi painaa, ja aloin riuhtoa itseäni siitä vapaaksi. Söin siitä heti muutaman apilan ja kirjavanpillikkeen. Emännän ei auttanut muuta kuin ryhtyä pelastamaan arvonmerkkiään.
Kuvastakin tuli siinä peuhatessa valitettavan epätarkka.

Mutta maltoinhan minäkin sentään olla pienen hetken Hermannitar!