Hau, minua poloista koiratyttöä!  Kaikkeen sitä pieni lapinkoira joutuukin!

Isäntäväkeni sai idean lähteä nahkaveljeni perheen kanssa Yyterin hiekoille.
Luulin, ensin, että se olisi jotain oikein hauskaa, sillä nahkaväki valmisteli retkeä innokkaasti. Tehtiin voileipiä, keitettiin kahvia ja  pakattiin hedelmiä. Matkalla poikettiin vielä kaupassa ostamassa tuoreita croissantteja, ja minäkin sain monenlaisia makupaloja.

Totuus oli kuitenkin karmiva! Ensin kun tähystin edessäni leviävää näkymää ja aurinko paistoi vasten silmiäni, niin luulin, että siinä levisi tuulen pieksemä valkea lumiaavikko. Mutta se oli kaukana talvisesta järvenselästä ja jäästä!

Hiekka tursui varpaitteni välistä, polkuanturani upposivat syvälle polttavaan ja sihisevään santaan, ja kun avasin vähän suutani läähättääkseni helteessä, niin sain suuni täyteen narskuvia muruja.

Onneksi emäntä huomasi varsin pian, ettei tämä ollut ollenkaan lapinkoiralle sopiva retkipaikka. Niinpä pääsinkin varjoisaan metsänreunaan odottelemaan. Sieltä tähystelin hiekkadyynejä ja kuvittelin nahkaperheeni juoksemista ja pulikoimista lämpimässä meressä.

Onneksi minulla oli lohdutusnameja, joita maiskutellessa kaipailin talvea ja lumiaavikkoja.
Eläköön lapinkoirien valkea, hyytävän jäätävä suosikkiaika!