Välillä asiat karkaavat minulta ulottumattomiin. Kun olen isännän kanssa metsäretkellä, hän kiipeää usein hirvitorniin ja tähystelee sieltä taimikon yli. Isännän touhut näyttävät mukavilta, sillä minäkin tykkään kiivetä korkeille paikoille ja katsella, mitä ympäristössäni tapahtuu. Se on sitä koirien vahtimishommaa. Mutta vaikka kuinka haluaisin kiivetä ylös isännän rinnalle, ei se onnistu ohuilla himpulatassuillani. Eipä auta kuin haukahdella ja pyytää isäntääkin tulemaan kanssani maan tasolle.

Siitäkään en tykkää, kun emäntä kapuaa vintin rappuja ylös ullakolle. Seison rappujen päässä ja seuraan emännän kinttujen häviämistä näkymättömiin. Hän yrittää huudella minulle ja lupailee, että tulee pian takaisin, mutta usein hän viipyy pitkän aikaa mylläämässä tavaroitaan ja minä haukahtelen kuono koholla perään.

Tavaroitakin nostellaan minulta ulottumattomiin. Emännän ystäväpikkuserkku tuli kyläilemään ja emäntä nosti heti hänen Ecco-sandaalinsa kuistin penkille. - Ettei Saana syö! hän sanoi.
Kuinkas sitten kävikäään! Kun ystäväpikkuserkku ja emäntä sitten kahvittelivat ja panivat maailmaa järjestykseen, kävin nappaamassa penkiltä vieraan kengän ja raahasin sen keskelle pihaa. Se tuoksui kivalta ihmiseltä ja halusin vähän painaa omia terveisiäni hänen sandaaliinsa. Nam ja rouskis!

Paljastuihan tekoseni aika pian, kenkää käänneltiin ja vaurioita arvioitiin. Ystäväpikkuserkku päätti viedä kengän suutarille korjattavaksi. Hän tuli parin päivän kuluttua kertomaan, missä vaiheessa sandaalin korjaus oli, istui tällä kertaa kengät jalassa sohvalla ja heilutteli pellavaista kesäkenkäänsä edestakaisin kuononi edessä: viuh, viuh. Hän hellitti hieman otettaan ja kenkä tipahti niin, että roikkui vain parin varpaan varassa. Silloin huomasin tilaisuuteni tulleen. Hyökkäsin heti pellavakengän kimppuun ja yritin napata sen hampaisiini. Voi ei, nappaus ei onnistunut, mutta sain kyllä osakseni paljon huutoa ja huomiota.

Ehkä näissä kenkärötöksissäon parasta se, että minut huomataan. Emännän huomio ei kyllä tunnu enää kivalta: hän katsoo minua kovin surullisen näköisenä. Hänen suunsa ei hymyile, suupielet  aivan murheesta roikkuvat. Voi, minun emäntäparkaani. Olisikohan minun aika vihdoin ryhdistäytyä?