Joka aamu kun olemme kiertäneet emännän kanssa aamulenkillä, niin emäntä on huokaillut, että onpa kauniita ruskan värejä. Minä olen tuijotellut ihmeissäni samaa pensasta kuin emäntäkin, ja ihmetellyt, mistä se emäntä oikein puhuu. Olen kallistellut päätäni ja kunnellut myyrän rapistelua pensaasta, mutta mitään sen kummempia elämyksiä en kylläkään ole saanut.

Sitten minulle selvisi meidän koirien ja ihmisten välinen ero, kun kuulin emännän juttelevan isännän kanssa eräänä päivänä.
- Millainen tuo Saanan maailma oikein on, kun se raukka ei näe värejä?

Mitä ihmettä, onko minussa siis jokin puute? Näe värejä? Kohotin huolestuneena kuonoani. 
- Niin, koirathan ovat punavihersokeita. Niiden silmien rakenne on erilainen kuin ihmisillä. Niillä on vain kahta eri tyyppistä tappisolua silmissään.

Tappi, mikä ihmeen tappi? Tiesin, että meidän soutuveneen pohjassa on sellainen. Olin kesällä sen minulle järjestetyllä souturetkellä bongannut.
Minulta siis puuttui sellainen merkittävä asia silmistäni. Ehkä onnettoman asiantilan saisi korjattua. Minähän olen erikoistunut muokkaamaan piikkihampaillani keppejä. Ehkä niistä tappejakin syntyisi! 

Heti seuraavan aamun lenkillä kävinkin tarmokkaasti keppien kimppuun.

Vaikka kuinka askartelin, tulosta ei ollut. Tappeja ei silmiin syntynyt ja punavihersokeus jatkuu.
Onneksi maisematkaan retkemme varrella eivät olleet kovin kummoisia, tavallista maantien reunaa vain.

Tämä näkemisasia kiusasi minua muutamia päiviä, kunnes kuulin eräänä päivänä isännän tunnustavan, että hänkin on jonkin verran punavihersokea, mutta se ei häntä tuntunut pahemmin haittavan. Marjojen poiminta vain on hankalaa: on kuulemma vaikeaa erottaa punakylkistä puolukkaa mättäältä.

Mutta kyllä me molemmat osattiin ihailla näitä keltaisia vaahteroita!