saana2.jpg

Haukahdus kaikki!

Tässä minä loikoilen isännän tekemän rakennelman katolla ja odottelen, mitä tapahtuu. Jo useita hetkiä on hössötetty jostain päivästä, jolloin tapahtuu jotakin. Minulle pikkuiselle koiralle ei ole kerrottu mitään. Siksi olen kuvassa vähän varuillani. Nahkojen toilailut ovat usein arvaamattomia ja on oltava varovainen. Pikkunahkoja on pyörinyt ympärilläni jo usean päivän ajan. He ovat yrittäneet saada minut juoksemaan milloin pallon perässä, milloin kepin kanssa. Olen kuitenkin haluton, kun en tiedä, mitä tapahtuu.

Tänään se sitten selveni. Minulle laulettiin, minua pidettiin hyvänä, silitettiin ja paijattiin. Isäntä nyppäsi pari punkkia pois ja helpotti oloani, emäntä antoi herkkuruokaa ja vei pitkälle aamulenkille metsään. Johannes ja Julius, Karoliina ja Lauriina, Inkeri, Inari ja Esteri esittivät minulle temppujaan. Kaikesta tästä vihdoin tajusin, että kaikki se hössötys ja juhlinta koski minua pientä koiranpentua. Tajusin, etten olekaan enää pieni pentu, vaan iso koira, jolla on jo olleet nekin ajat, jotka on vaikeita ja joka voisi osoittaa arvokkuutta ympärillään olevia kohtaan. Ymmärsin olevani kaksivuotias. 

Hämärästi muistan vielä sen paikan, missä synnyin, muistan siellä vallinneen kauhean kovan haukunnan ja muistan kaverit, sisaret ja veljet. Olisipa mukava nähdä heitä vielä kerran. Siskoni otti yhteyttä tämän härvelin kautta, jota nahkat kutsuvat netiksi, mutta en päässyt nuuskimaan häntä, vaikka emäntä kertoikin terveisistä. Ehkä sekin aika vielä tulee. Jospa nyt päättäisin olla oikein isoa koiraa enkä enää rätkytä pikkupiskien perään enkä syö kaikkea mikä hampaisiin sattuu. Varsinkin voisin jättää muovikipot rauhaan, niin kuin isäntä toivoo.

Ehkäpä!