Me käytiin aika kummassa paikassa äskettäin. Isäntä hyppyytti minut etupenkille ja pisti remmillä kiinni. Siitä arvasin, että jotain mukavaa tapahtuu. Yleensä silloin mennään metsään ja siellä minä tykkään olla, saan juosta ja nuuskia ja touhuta omiani samalla kun isäntä touhuaan omiaan. En kyllä yhtään ymmärrä, mitä se niistä mättäistä nuuskii. Isäntä koukkaa käpäläänsä maata ja katselee sitä kummallisen kiiltävän laitteen läpi ja pistää sen jälkeen maan pussiin tai heittää menemään. Usein olen hypännyt heitetyn perään, muttei siinä mitään kummoista ole ollut, ihan tavallista vaan.

Nyt menimme ensin pieniä teitä pitkin ja minulle tuli taas kurja olo suuhun. Selvisin kuitenkin ilman kakomista ja hyppäsin innoissani kyydistä, kun pysähdyttiin. Sitten saavuttiin kummalliselle paikalle. Isäntä sanoi sitä hiidenkirnuksi, mutten minä siitä mitään tajunnut. Siinä oli sileä kolo kivessä ja pohjalla roskia. Minusta siinä ei ollut mitään erikoista. Isäntä käski minun mennä siihen koloon, mutten uskaltanut. Hyppäsin sen yli ja asetuin poseeraamaan kolon taakse. Isännälle se kelpasi. Hän heilutteli laitettaan ja niin saatiin paikka ikuistettua. Sitten hän alkoi taas penkoa maata ja minäkin innostuin ja menin rapsuttamaan kolon pohjaa. Siellä oli pyöreä kivi. Isäntä oli siitä vallan innoissaan, mokomasta kivestä, onhan noita joka paikassa.

Aikamme pyörittyämme palasimme emännän luo. Tälle isäntä selitti suu ja silmät pyöreänä tuota koloa ja kiveä.

- Saana löysi hiidenkirnusta jauhinkiven, ajattele!

Kyllä nuo nahkat ovat kummallisia. Ei sitä aina pieni koiranpoikanen tajua.