saana4.jpg

Tänään tapahtui vihdoinkin se, että nahkat ymmärsivät elämän tarkoituksen. Me mentiin yhdessä metsään, tai ei se enää mikään metsä ollut, kun kaikki komeat humisijat oli viety pois. Ihan pienen koiran sydäntä riipaisi, kun ei enää ollut heiluhännälle kiipeilypuuta eikä töpöhännälle piilopaikkaa. Joka tapauksessa me menittin sellaiselle alueelle ja mitäs tapahtui: nahkat alkoivat pitkällä kolisevalla putkella heitellä maahan keppejä pystyyn. Tässä minä ihmettelen yhtä sellaista. Ottaisiko ja söisi sen vai antaisiko olla?

- Et kyllä Saana koske puuntaimiin, isäntä paasasi.

Jos vähän tuosta ylhäältä lyhentäisin, ihan pikkuisen vain, ei se isäntä sitä huomaa.

- Et kyllä lyhennä, et senttiäkään. Näistä tulee, Saana, uusia suuria puita, kunhan saavat rauhassa kasvaa, emäntä opetti sormi pystyssä. 

saana5.jpg

Jaa että puita, kovin ovat pieniä, ei taida vielä humina       käydä, kun tuuli leikkii näiden kanssa. Taidan kuitenkin vahtia tarkaan, ettei kukaan muukaan pääse niitä lyhentämään, ei heiluhäntä eikä töpöhäntä. Hyvä, että nahkat ovat vihdoinkin tajunneet keppien merkityksen. Odotanpa oikein kunnon keppisatoa. Niitä on sitten mukava pureskella iltojen ratoksi. Ei nämä nahkat taida hullumpia ollakaan, kunhan vain ymmärretään toisiamme ja opitaan tavoille.

- Saana, tules jo, mennään kotiin nukkumaan!

Mitä se emäntä huhtoo, eihän tämä ole vielä ollenkaan valmis, ihan vihreäkin on ja ei ole kasvanut juuri ollenkaan. En kyllä lähde mihinkään, odotan.

- Jätä nyt, Saana, se vahtaaminen, ei se niin nopeasti kasva. Saattaa jäädä meiltä kaikilta näkemättä, se kun ne on suuria. Puu kasvaa hitaasti.

Mitähän se isäntä tuolla tarkoitti. Pitääkö minun luovuttaa nyt jo, mitäs jos muut ehtii apajille ennen minua, syövät ihanat kepit pois ja minulle pienelle koiranpoikaselle jää vain luu tassuun. Huh - huh ja hauuu!