Hauuuu-hau!

Tuo tarkoittaa, etten oikein tiedä, mitä pitäisi ajatella. Kai se näkyy kuvastakin. Tuo otus, joka käpsii minua pientä koiranpoikasta, on vietävä vielä minuakin pienempi ja paljon. Yritin itsekin sitä käpälällä koukaista, mutta se kaatui ja näytti vatsanahkansa, voi vietävä.

Tultiin tänne Inkerin, Inarin ja Esterin luo tuota otusta katsomaan. Sen nimi on Jalo, mitä se sitten merkitseekään. Jalkoihin se kuitenkin tahtoo jäädä, vaikka olen kuinka koettanut sitä varoa. Se on niin vikkelä, että kun yritän katsoa, mihin se meni, niin se on jo ihan eri puolella. Se hyppii ylitseni, ryömii alitseni, kiehnää allani ja päälläni kuin oltaisiin hyviäkin tuttuja. Kai meistä sellaiset tuleekin, mutta en ole tottunut ihan näin suoraan toimintaan. Yleensä minulle äristään ja kipitetään sitten pakoon.

Isäntä ja nahkasiskojen isä sanovat sitä Pihakoiraksi. Se kait tarkoittaa, että sen paikka on pihalla. Ei sitä sinne ole kuitenkaan vielä pistetty, ainakaan ilman taluttajaa. Innokkain sellainen näyttää olevan Inari. Hän kulkee otuksen, siis Jalon tai Pihakoiran, kanssa ympäri pihaa ja hokee sitä samaa, mitä minulle hoetaan, kun tahdotaan että kyykistyn. Nolottaa! Onneksi minä osaan tehdä nuo temput jo ihan itse! Kai Jalokin ne oppii, pitäisiköhän minun opettaa, mutta kun ... niin nyt kerron salaisuuden ... se tuoksuu ihan erilaiselta kuin muut tapaamani koirat, jotenkin oudolta itse asiassa hyvinkin mielenkiintoiselta. Mistähän sekin johtuu? Onkohan se koira ollenkaan?

Nyt Jalo nukkuu, se nukkuu paljon enemmän kuin minä. Minulla on yöhaukkuaika ja kuuntelen ääneni kaikua lähellä olevista seinistä. Itse asiassa, en tiedä, millainen ääni Jalolla on. Se ei ole vielä sanonut mitään, vikissyt vain. Osaakohan se haukkua ollenkaan? Voi harmi, jos sillä ei olekaan mitään haukuttavaa, kuinkas me sitten tullaan toimeen keskenämme. No, minun on keksittävä jotain muita konsteja.

Mielenkiintoista!