Saana-koira kertoo

Olin aivan unenpöppyrässä, kun emäntä kantoi minut aamukuudelta ulos ja laski porraskivelle. 

Auh, kivi henki kylmää, jalavan lehdet olivat liimautuneet siihen ruskeina ja repeytyneinä. Taivaalta putoili klimppeinä hidasta, kylmää vettä. Väriltään se oli harmaanvaaleaa, se takertui naamaani ja muurasi silmäni kiinni. Varpaitteni välistä pursusi hyistä hyhmää. Nostelin valkonilkkasukkaisia käpäliäni ja käännyin nopeasti ympäri. 
Tämähän oli aivan sietämätöntä kiusantekoa!

- Saana, kulta! Älä turhaan säikähdä. Sataa räntää!

Räntää!? Ja-ha, vai niin. Siirryin rohkeana koirana keskemmälle pihaa, toimitin asiani ja kipaisin kiireen vilkkaa sisälle jatkamaan aamu-uniani.

Kello kahdeksalta menimme uudelle pisukeikalle pihalle. Heti rapulla tuuli iski vasten kuonoani, ja otsakarvani nousivat pystyyn. Korvani lepattivat ja läpsyivät. Seisahdin kummastellen paikalleni. Kuononi päälle alkoi kerääntyä pieniä valkoisia palloja kuin mannaryynejä. Vaikka ne olivat pieniä, ne napsahtelivat voimalla, ja minun täytyi siristellä silmiäni. Emäntä ravisti kuonoltani valkeat pallukat pois ja nauroi.

- Saana-kulta! Onpa sää muuttunut. Nythän pyryttää!

Pyryttää?! Voihan pyryn, hyryn, hyssykkä!
Tein taas samat toimenpiteet kuin paria tuntia aikaisemmin, nyt vielä vikkelämmin ja luikahdin nopeasti sisälle leikkimään.

Kun olimme puolilta päivin lähdössä uudelleen liikkeelle, minua kohtasi täydellinen yllätys. Maisema oli muuttunut kauttaaltaan valkoiseksi, hiekka oli kadonnut, nurmikko oli piilossa. Outo valkoinen peitto oli kahmaissut kaikki hajut allensa. Enää en haistanut hiiren jälkiä, ja myyrän kolo oli vaikea löytää. Kaikkialla oli täysin äänetöntä, vain suuria valkoisia hiutaleita putoili alas tasaiseen, verkkaiseen tahtiin.  Hahtuvat olivat pehmeitä, ne hivelivät naamaani ja laskeutuivat pehmeinä turkilleni. Tulin aivan villiksi, aloin ryntäillä valkoisessa edestakaisin: liperin luo, käännös ja takaisin. Leikkimökille, käännös ja lentoa! Pietaryrtin luo, käännös ja supersyöksy! 
Aloin pomppia suoraan ilmaan, boing, boing. Jalkani tuntuivat iloisilta vietäreiltä, ne jaksoivat hypätä yhä uudelleen tuohon ihanaan, valkoista kivaa täynnä olevaan ilmaan. 
Rupesin heittämään ilmassa kieppejä: sinne minne kuono äsken osoitti, vilahtikin häntä ja heti uudelleen taas kuono.

Pyörin ja pyörin. Koko piha pyöri, kaikki rakennukset sen reunoilla menivät polkkaa ja pihapuut tanssivat oksat viuhuen. Koko minun maailmani pyöri tässä ihanan hurjassa valkoisessa piirissä.

- Saana-kulta! Älä tule sentään hulluksi! Nyt sataa vain lunta.

Sataa lunta?! Vain lunta? Niinkö emäntä sanoi? Tämähän on kaikkein parasta. Kaikki lapinkoiran geenini olivat singahtaneet hetkessä eloon!  Mikään ei voisi olla tämän hauskempaa!

(Kuvassa harrastelijameteorologi-Saana tekee lumitutkimuksiaan, ja emäntä tutkailee nöyränä varjona koiraansa linssin takaa.)