Elelen isännän kanssa kahden, kun emäntä on matkoilla.
Isäntä huokailee välillä, että odottavan aika on pitkä, mutta en oikein ymmärrä häntä.

Minulla riittää kyllä kovasti tekemistä. Odottaminenkin on hauskaa puuhaa, kun kiipeän nojatuoliin katselemaan tiellepäin.
Siellä liikkuu vaikka minkälaista väkeä ja monenlaisilla kulkuneuvoilla: on vauvanvaunuja, kelkkoja ja pulkkia. Polkupyörät saavat haukun kumpuamaan rinnastani, samoin toiset koirat.
Isäntä on yrittänyt opettaa minua olemaan haukkumatta, niinpä usein komeasti alkanut haukahteluni loppuukin hassuun ynähtelyyn: hou-uu, vou-uu, nii-ii. . . Kaikki tämä tapahtuu tietysti vaimennetulla äänellä.

Olen oppinut isännän kanssa katselemaan sorsiakin haukkumatta. Monena aamuna kävelemme voimalan lauhdevesialtaan reunalla ja katselemme satoja sorsia aidan takaa. Nyt ne eivät enää kirvoita kurkustani äännähtelyä: uikoot mokomat, minä-tyttö lenkkeilen.

Tämän viikon hommia on ollut keppien ja risujen kantaminen. Kuljetan niitä pitkiäkin matkoja. Paras kannettava on ollut pariton lapanen. Sen paikkaa olen siirtänyt viikon kuluessa varmaan kilometrin. Otan sen aina uudelleen hampaisiini ja heittelen sitä kulkiessani ilmaan. Kun kyllästyn leikkiin, lasken sen maahan. Seuraavana päivänä poimin sen taas tiepielestä ja aloitan leikin uudellleen.

Saisinkohan tuoda löytölapaseni joskus meille kotiin? Näyttäisin sitä emännälle, kun hän tulee. Antaisin vaikkapa tuliaisiksi. Kai hänelläkin on jotain tuotavaa minulle!

Nyt nousen taas tuolilleni tähystämään, joko emäntää näkyy. Mutta pikkukoiran aika ei tunnu pitkältä - ei sitten yhtään!