Saana%20nukkuu-normal.jpg

Ennen kuin Saana-vauva tuli perheeseemme, olin huolissani uniasiasta. Jos tämä uusi pentu olisi samanlainen kuin Hilla-samojedi pienenä. Ensimmäiset puoli vuotta menisi myötäillessä pikkukoiran yöelämää. 

Hilla heräsi täynnä tarmoa ennen aamuviittä ja alkoi ravittaa rinkiä kodissamme: käytävä, keittiö, ruokatila, olohuone. Nuokuin olohuoneen sohvalla ja seurasin ohikiitäviä valkoisia vilahduksia. Sitten lähdimme ulos pimeälle, talviselle pihamaalle. Siellä samojedinpoikanen purki energiaansa. Huvinamme oli, että heittelin sille lumipaakkuja ylös ilmaan ja se loikki korkeita pystysuoria hyppyjä ja tavoitteli kokkareita suuhunsa.

Mietin, miten ihmeessä jaksaisin, jos Saana olisi samanlainen tarmonpesä.

No, millainen Saanukka sitten on? 

Kun asetumme isännän kanssa yöpuulle, ja Saanalle sanotaan, että nyt nukkumaan, niin se heti käpertyy kiepille sänkyni viereen ja ummistaa silmänsä. Mitään kammottavan aikaisia aamuherätyksiä meillä ei ole, se herää yhtä aikaa kuin minäkin - yleensä kahdeksalta. Heti kun se kuulee liikahduksen ja peittoni kahahtaa, se on tarkkana. Kun avaan silmäni ja katson siihen päin, se alkaa onnellisena venytellä ja ynistä. Olen kyllä öisin samalla kun itsekin olen herännyt, vienyt sen pihanurmikolle kyykkärille. Niinpä se onkin selvinnyt hienosti aamuun asti, eikä aamulla tarvitse muuta, kuin viedä se taas kiireellä pihalle.

Olen nukkunut itse mainiosti Saanan tulon jälkeen, en ole tarvinnut unilääkkeen muruakaan, sillä olen ollut niin upiuupunut pyörittyäni koko päivän pikkukoiran perässä.  Huolehdittavaa riittää: ettei pentu kalua pärekoria tai polttopuista tikkuja kurkkuunsa, pääse kaivamaan roskaämpäriä, varasta isännän nahkakenkiä, mene pihalla liian kauaksi tai livahda huomaamatta rakennusten alle. 

Nyt kun Saanan ensimmäinen kuukausi on mennyt uudessa kodissa, se on oppinut kulkemaan eksymättä pihamaalla. Sen uskaltaa jättää jo hetkeksi odottelemaan, jos pitää palata hakemaan sisältä vaikkapa kannustusnameja. Tai jos kahvikupilliseni on kesken, ja huomaan pennun välttämättä tarvitsevan ulospäästämistä, niin voin vain raottaa ovea ja päästää sen pihalle ilman, että minun täytyisi seistä koko ajan seuraamassa sitä kuppi kädessä oven raosta.

Elämä Saanan kanssa on jo kovasti helpottunut täällä maalla. Ensi viikolla kun menemme kaupunkikotiimme, on kuitenkin kaikki aloitettava taas alusta. Ei ole ihme, että voin nykyisin sanoa: - Unilääkettä? Kiitos ei! Nukahdan tätä nykyä minuutissa muutenkin.