Tulin aivan sekopäiseksi ilosta, kun eilen satoi maahan lumipeitteen. Pompin korkeita hyppyjä sivusuunnassa. Lunta putoili suurina hahtuvina maahan. Välillä avasin suuni ammolleen ja yritin tavoittaa kielelleni noita vilvoittavia ja virkistäviä pilvenpalasia. Ne hävisivät kuitenkin melkein samassa, kun ne laskeutuivat kuonolleni.

Pihamaakin muuttui oudoksi. Minulla on pihan reunalla kompostin vieressä kuusen alla kyykkäripaikka, nyt sekin oli piiloutunut sen oudon, kylmän ja valkoisen alle. En enää löytänyt ollenkaan tärkeää kohtaa, kun kaikki hajut olivat kadoksissa.  Niinpä minun oli kuljettava edestakaisin pitkään kuono maassa, enkä olisi millään halunnut  tehdä valkoiseen,  hienoon ja viileään merkkejäni.

Aamulla valkoinen oli käynyt matalammaksi. Kun astuin siihen, niin käpälieni jäljet levisivät ja näytti, kuin iso koira olisi siitä kulkenut. Ilmassa oli pientä tihkua, ja se näytti aamuhämärässä utuiselta ja salaperäiseltä. Metsä oli kuin sininen satumaa. Taaskin kaikki oli niin hienoa, etten voinut tehdä merkkejäni maahan, vaikka kiersimme emännän kanssa monen kilometrin lenkin.

Niinpä minulla olikin kova kiire pihamaalta sisälle, syöksyin suoraan olohuoneeseen ja television vieressä olevan keinun alle. Sinne kyykistyin, ja helpotus levisi.
Emäntä kauhistui ja tempaisi minut kainaloista ulos.
- Se on, Saana, meidän hienoin matto! Olen tuonut sen itse Turkista. Se on parhainta silkkiä ja villaa. Sen kuviona on elämän puu ja toisessa päässä on paratiisin portti.
Emäntä haki rättiä ja mumisi:  - Miksi et voinut toimittaa asioitasi ulkona?

Vai ulkona? ihmettelin. Siellähän vasta hienoa oli! Maata peitti valkovillainen matto, tien vieressä seisoivat todelliset elämän puut ja polku nousi mäkeen kuin paraskin paratiisin portti.
Mitä muuta voisi pieni lapinkoira ihailla!