Saana-koira itse kertoo.

Tosi kummallista, miten monen tavaran nimi on: - EI!

Kuulen vähän päästä, miten emäntäni suusta kuuluu tuo EI- huuto

Isäntä osaa sanoa sanan tiukalla, matalalla ja tasaisella äänellä, joka minun on se helppo kuulla. Emäntä puolestaan välillä kiljuu ei-sanaa, kovaa ja korkealta kuten silloin, kun vedin pöytäliinaa tietokoneen alta lattiaa kohti. Tänään hän  huusi ei´tä kauhuissaan, kun löysi ohuen lasinpalan kieleltäni. Olin luullut, että se on samaa jäätä, mitä emäntä näytti eilen aamulla vesisaavin päältä. Antoi silloin sitä maistaakin, muttei se tainnut  jääherkkua ollakaan. Joskus emäntä sanoo ei  naurua pidätellen, kuten aamulla kun sotkeuduin pahan kerran liivien olkaimiin.  Eihän semmoista nauravaa ei´tä voi käsittää, kaikki on vähän kuin lupaa leikkiin. 

Kuulin emännän sanovan, että pennun koulutus pitäisi olla pitkäpiimäistä pokka pitää-hommaa.

Nyt kun täytän pian neljä kuukautta, ikenet kutiavat kauheasti,  tuntuu kuin suuni kihisisi pieniä tulimiekkoja. Yritän keksiä helpotusta puremalla isännän ja emännän sängynjalkaa tai penkin reunaa, oven kulmaa ja tietysti pärekoreja. Kerran yritin jopa saada lattiapalkin reunasta kiinni, kun makasin kyljelläni maassa.

- Pikkukoirat ovat kovin erilaisia, emäntä sanoi. - Meillä on ollut todella kilttejä, mutta sitten Veera-samojedi pisteli suuhunsa kaiken mahdollisen: piikkikärkiset rippikenkäni,  silppusi tikuiksi puisen nokkahuilun, tyhjensi jopa papan nitropurkin.

- Kuinkas siinä kävi? isäntä kysyi lehtensä takaa. Hän oli jo tapauksen unohtanut tai halusi vain huvikseen jutustella.

- Ei kuinkaan. Vähän aikaa vain koiruliini lepäili, mutta sitten taas menoa riitti. Eivät ne nitrot taida niin vahvoja ollakaan, kuin yleensä luullaan.

Kuuntelin salaa näitä puheita. Tässä talossa näyttää olevan nykyisin muovinen nokkahuilu, eikä sitä voi pistää päreiksi. Emäntäkään ei pidä enää pippaskenkiä, saappaita vain metsälenkeillä. Nitrojakaan isäntäväki ei valitettavasti tarvitse. Mutta kyllä minä keksin vielä ihan omat jutut! Jotain ihan omaperäistä.

Emäntä antoi minulle ajankuluksi pikkulasten keinun, joka on roikkunut jalavan oksassa. Siinä on minulle todellinen puuha- ja purulelu. Keinu on paljon parempi kuin iänikuiset nahka- ja solmuluut. Kiskon hampaillani keinun köysiä. Tuntuu tosi mahtavalta saada niin iso hökötys liikkeelle. Yritän myös jyystää kutiavilla ikenilläni keinulautaa. Vielä siitä ei ole kuitenkaan irronnut mitään. Emäntä tarkistaa vähän väliä keinun kulmia ja ronkkii sormellaan poskiani, jos sinne olisi joutunut jotakin sopimatonta.

Kaikki mennä roilottaa hyvin, puuhiani vain seuraillaan turhan tarkasti.