Isännällä ja emännällä riittää päivästä toiseen minussa ihmeteltävää.
He kertovat vuorotellen toisilleen tarinoita siitä, että osaan muka lukea heidän ajatuksiaan.

Näin isäntä kertoi: - Olin kotona päättänyt mielessäni etukäteen, minkälaisen aamulenkin Saanan kanssa tekisimme. Sitten lähdimme liikkeelle, enkä ohjaillut Saanaa millään tavalla, sillä olin niin omissa ajatuksissani. Kiikaroin lintuja ja kuuntelin mustarastasta, mutta en edes teiden ja polkujen risteyksissä nykäissyt Saanaa mihinkään suuntaan. Tuntui siltä, että se tiesi tarkalleen sen reitin, minkä olin kotoa lähtiessä suunnitellut.

Sitten oli emännän vuoro ihmetellä. - Minulle kävi vähän samalla tavalla. Katselin muutama päivä sitten metsässä erästä polun  päätä, joka lähti pururadalta ja vei vuoren juurella olevaan rotkoon.  Ajattelin, että olisipa kivaa ensi kerralla  seurata, minne polku oikein johtaa. 
Sitten emäntä oikein hämmästyneenä huudahti: - Ajattele, Saana kääntyi ihan itse juuri sille polulle, jota olin ajatellut!

- Muistatkos, niinhän meidän vanha Hillakin aina tiesi, minne mennään! isäntä sanoi.
- Niin, Hilla kyllä tiesi, totta! emäntä nyökytteli.

Minua vähän harmitti. Aina puhuttiin Hillasta, kuin se olisi jokin ihmeotus, mutta minua vain hämmästeltiin, että osaakos tämäkin pikkuinen.

No, ihmetelkööt nyt kaikessa rauhassa tätä koirien salaista viisautta.