Koko kulunut viikko on ollut yhtä hurlumheitä. 
Johannes ja Julius ovat olleet meillä hoidossa, ja kuinka ollakaan - pojat ovatkin ymmärtäneet jutun niin, että heidän pitääkin hoitaa minua!

Emäntä ei ole saanut edes täyttää ruokakuppiani, kun pojat ovat halunneet sen tehdä. Samoin minua on koulutettu,komennettu istumaan ja maahan sekä annettu kannustukseksi makupaloja.

Eräänä iltana meillä oli jalkapallo-ottelu pihamaalla. Toisessa joukkueessa palloa potkivat pojat, emäntä, isäntä ja nahkatäti. Minä pelasin yksin toisella puolella ja pidin puoliani koko nahkaväkeä vastaan. He saivat tehdä tosissaan työtä, Julius oli pienin ja vikkelin ja onnistui potkaisemaan monta kertaa pallon vatsani alta.
Isäntä tosin sanoi, että Saana on sen takia voitolla, kun sillä on neljä jalkaa ja kuono, mutta minun mielestäni vastustajillani oli puolestaan aika monta jalkaparia.

Hauskin leikki oli se, kun pojat ripustivat kiikkulaudan kahden vanhan omenapuun väliin ja nostivat minut sen päälle keinumaan. Välillä tosin roikuin vähän rähmälläni laudan päällä, mutta sitten minut taas autettiin uudelleen laudalle.
Omenapuun oksat kieppuivat silmissäni, ja puun lehtiä lenteli siinä rytinässä maahan. Luulen kuitenkin, että poikien kiikkulauta oli oikein hyvää harjoitusta minun surkealle lapinkoiran tasapainoaistilleni.

Ehkä siitä olikin apua, kun lähdimme sen jälkeen laavuretkelle poikien kanssa, eikä minulle sillä matkalla auton keikutus tehnyt heikkoakaan.

Liitän tähän loppuun vielä kuvan siltä reissulta. Ekassa poseeraan käpy suussa ja toisessa kökötän  sammaltuneella penkillä. Enkä ole kuvissa mikään Kuningatas Kuolanpippa!