Tänä aamuna emäntä nukkua tuhisi niin pitkään, että hyppäsin hänen viereensä, vaikka tiesin sen olevan luvatonta. Nuolaisin hänen korvaansa ja aloin sitten kertoa hänelle sitä hassua asiaa, joka sattui isännän kanssa, kun hän oli matkoilla. Se varmaan häntä naurattaisi. Ainakin luulin niin siihen asti, kunnes hän hyppäsi kirkaisten sängystä ja katsoi minua ensin kauhuissaan ja rutisti sitten niin kuin aikoisi nitistää minut.

Isännän kanssa oltiin taas mettällä niin kuin hän sanoo. En ollut narun päässä, vaan sain juoksennella vapaana. Isäntä penkoi lahoja kantoja niin kuin niissä olisi jotain syötävää. Eihän siellä mitään ole, hiirtäkään, senhän tajuaa jo viisikuinen koiranpentukin. Sitten tultiin pienen järven rantaan ja siellä kuononi täytti taas täysin outo haju. Hiiri se ei ollut eikä se iso hirvi, myyrän rääpäleestä puhumattakaan. Tämä haju oli voimakas ja huumaava kuin jostain kaukomailta peräisin, vaikka en minä niistä kaukomaista mitään ymmärräkään. Seisoin hievahtamatta koivunpalikoiden keskellä ja ympärilläni oli maan pinta väärällään lastuja. Latuskaisia jälkiä lipsutteli joka suuntaan ja altani kuului ääniä kuin kaukaista murinaa.

- Saana, tule pois sieltä, isäntä huolehti.

Vilkaisin isännän suuntaan ja aloin kaivaa etutassuillani mutaa pois. Siinä puunkappaleet sinkoilivat ja haju kävi koko ajan kutkuttavammaksi. Ääni allani muuttui kumeaksi vikinäksi ja välistä kuului kummallisia läpsäyksiä, samanlaisia kun silloin kun pienenä heitin ruokani ympäri keittiön lattiaa. Kaivoin vimmatusti edelleen ja kuononi oli jo syvällä juurien lomassa, kun joku veti minua hännästä. Voitteko kuvitella? Minut vedettiin kolosta pois hännästäni, tuosta tuuheasta heiluvasta peräpääni komistuksesta. Kuinka noloa. 

- Nyt Saana tulet pois. Majavan kanssa ei ole leikkimistä. Sillä on ihan liian terävät hampaat ja lujat hännänhuitaisut. Siinä pikkukoira saa liikaa kyytiä.

Vai kyytiä, kyllä minä kyytiä annan sille majavalle. Millainenhan se on? Hiirenkokoinen vai hirven. Isäntä joka tapauksessa kantoi minut pois tuosta ihanasta hajusta ja upeasta tanssipaikasta majavanpesän katolta. Tiesin, että isännän tahto on minunkin tahtoni ja niipä rauhoituin enkä enää rimpuillut. Isäntä laski minut maahan.

- Nyt mennään takaisin autolle, isäntä ilmoitti ja pisti minulle narun kaulaan.

Mutta miksi isäntä lähti ihan väärään suuntaan. Eihän auto tuolla ole. Tein nelijalkajarrutuksen ja kapsahdin pyllylleni. Isäntä katsoi silmälasiensa yli minuun ja huokasi. Sitten hän jatkoi taas samaan suuntaan, minä en. Tuleekos tästä kilpaveto, ajattelin. Lopulta isäntä kumartui eteeni ja silitti minua päästä.

- Hyvä on, mennään sitten sinne pesälle takaisin.

Höh, autollehan tästä piti mennä. Aloin kulkea tuloreittiämme takaisinpäin. Tuossa ovat nuo hassunmalliset lehdet ja tuossa nuo keltaiset sienet, joita isäntä ihasteli, tuossa tuo kaatunut puu, joka yli hän minut nosti, ei kai halunnut ryömiä perässäni sen ali. Nyt isäntä pysähtyi ja katsoi vakavana minuun.

- Saana, tämä puu, mentiinkö me tästä äsken? hän kysyi. Minä nyökkäsin. - Miten sinä osaat mennä sentilleen oikeasta kohtaa. Minä olisin mennyt ihan väärään suuntaan.

Niin olisit. Tuossa on kivi, josta tähystin ja tuossa polku, joka ylitettiin ja tuossa on autosi, se johon minä en haluaisi tulla. Ihan väärään suuntaan isäntä olisi mennyt. Tässä kohtaa emäntä kirkaisi ja halasi sitten minua oikein kovasti. Olin tukehtua. Olikohan se tyytyväinen majavanpesätanssiini vai isännän pelastamiseen eksymiseltä.