Joka aamu juoksen isännän mukana metsäretkellä. Koska reittimme suuntautuu aina samaan suuntaan - vanhaa kärrytietä pitkin suoraan metsän peittoon - tunnen sen jo todella hyvin.
Tiedän tarkkaan, mitä lintuja missäkin mutkassa näen.

Ensimmäisenä aamulla tapaan räkättirastaan puupinossa. Olen tavallisesti ollut oikein kiltti linnuille, mutta tänä aamuna en millään malttanut olla hieman kurmoittamatta räkättirastaan poikasta, joka oli jo lähtenyt pesästä, mutta ei osannut vielä lentää. Kun isäntä huomasi, missä puuhissa olin, hän huusi minut kiireesti luokseen. Ei ole kuulemma ollenkaan sopivaa koiran käytöstä lennättää hätääntyneitä linnunpoikia.

Seuraavaksi jäin kuuntelemaan käpälä koholla merkillistä ääntä, se kuulosti jonkinlaiselta tiltalttaamiselta. Sitten  näin vihertävän, aika vaatimattoman näköisen linnun pyrähtävän tien yli, joka päästeli tilt-talt-ääntä kurkustaan. 
- Se on, Saana, tiltaltti, isäntä kertoi.
Ääni on siis sama kuin nimi. Vähän sama juttu minullakin, sillä kun haukun, niin emäntä kutsuu minua hellittelynimellä: haukkuli.
Asia siis ymmärretty pikku päässäni.

Tutussa mutkassa jossa laskeudutaan notkoon, näin taas metsän lintukuninkaan, metson, lehahtavan lentoon. Pienenä koirana hämmästyin isoa lintua niin, että keikahdin melkein pyllylleni. Nyt tunnen metson jo oikein hyvin, ja elämme rauhallista rinnakkaiseloa.

Isäntäni kulkee aina kamera kaulassa ja pysähtelee ottamaan valokuvia. Välillä ihmettelen kovasti, mitä hän oikein on näkevinään. Tänäänkin hän asettui vatsalleen sammalikkoon ja alkoi tähtäillä kamerallaan jotakin - mitä??? - en saanut selvää.
Menin makaamaan isäntää vastapäätä mättäälle ja tuijotin silmä tarkkana, nousisiko mättään kätköistä jokin lintu tai tulisisko sieltä esiin jotain muuta liikkuvaa ja mielenkiintoista:
Mutta vaikka kuinka seurasi silmä kovana, mitään en huomannut.
Tarvitsisinkohan silmälasit vai lisää ymmärrystä luonnon ihmeistä?