torstai, 13. elokuu 2015

Synttärihumua ja muuta menoa

Saana%202%20v%20syntt%C3%A4rit.jpg

(Kuva omilta 2 v-synttäreiltäni kesäkuussa)

Olemme viettäneet perusteellisesti Lauriinan 4-vuotispäivää - ensin täällä maalla ja sitten vielä kaupungissa.  Se minulta menee kyllä yli ymmärryksen, millaisia lahjoja nahkat antavat toisilleen. Emäntäkin antoi Lauriinalle KISSAN,  jonka tämä hihkuen kaivoi paketista ja painoi poskeaan vasten. Silmät olivat tiukasti kiinni, kun tyttö hali KISSAANSA ja oli niin onnellinen.

Yhtä kummallista mielestäni oli se, että kun hän sai emännältä 20 euroa ja teki elämänsä ensimmäisen ostoksen omalla rahalla Kivalta Hipeltä, niin hän osti  AUTOJA!!!  Minä pieni lapinkoira suorastaan INHOAN  autoja, kun ne saavat minut yökkäämään.

Niin tapahtui nytkin, kun palasimme emännän kanssa Lauriinan virallisilta synttäreiltä kaupungista. Emäntä oli istuttanut minut viereensä etuistuimelle ja kiinnittänyt turvavyöhön. Välillemme hän oli asetellut korkean pahvin, etten saisi päähäni jossakin jännittävässä tilanteessa pyrkiä emännän syliin. Siinä sitten matkustin ja huojahtelin. Välillä katselin emäntää pahvin yli ja asetin murheellisena leukani pahvin reunalle. Yritin sanoa hänelle, että eikö meidän tavallinen tapa matkustaa olisi paljon mukavampi: se että saan olla emännän kainalossa, tiukasti kylkeen puristettuna. Siinä en heijaa edestakaisin, eivätkä sisuskaluni mene mykkyrään.
Niinhän siinä sitten kävi, että kun kaarsimme Jämsän liikenneympyrää,  puklasin kunnolla. Seuraavalla bussipysäkillä teimme hieman huoltotoimenpiteitä, ja matkamme pääsi jatkumaan.

Reissussamme oli erityiskivaa se, että tapasin karvaserkkuni, kolmikuisen Jalon. Tuo vipeltäjä on tanskalaisruotsalainen pihakoira, vaikka vaikuttaa enemmän tanskalaisruotsaselta sylikoiralta. Niin mielellään hän käpertyy kerälle vuoroin kenenkin kainaloon ja ottaa torkkuja.
Muuten meillä meni kivasti, mutta en tottunut siihen, että minun pitäisi jakaa leluja ja luita toisen kanssa, ekä saisi viedä niitä vieraaltanikaan. Kun Jalo tuli eteeni makutikku hampaissaan, niin nappasin sen häneltä alta aikayksikön. Sain siitä kovasti moitetta. Ihmettelin sitä kyllä vähän: Jalohan suorastaan tarjosi tikkua minulle!

 

 

 

 

tiistai, 4. elokuu 2015

Murinaa

Em%C3%A4nn%C3%A4n%20kivi.jpg

Lähdimme emännän kanssa poimimaan vadelmia ja kanttarelleja. Niitä ei ollut ihan helppo löytää, ja niin kuljimme yhä syvemmälle metsään. Kun pääsimme aivan tien päähän, niin sain kuononpäähäni oudon, kutsuvan tuoksun. Se oli niin väkevä,että se veti minua yli risujen, kivien, sammalien ja kaatuneiden puiden. Turhaan emäntä huusi perääni, että minne oikein lähdin. Kiireesti takaisin!

Viiletin häntä suorana metsätien ja suon väliseen notkoon, jossa kasvoi tiheässä ohutrunkoista leppää. Puiden alla oli siellä täällä saniaisia ja upottava upottava sammalmatto. Jäin seisomaan paikalleni, sillä eteeni lönkytteli valtavan suuri otus, jollaista en ole koskaan aikaisemmin nähnyt. Sen suuret käpälät painautuivat märkään sammaleeseen, ja sen etujalat lenkottivat  sivullepäin. Se heilutteli päätään puolelta, kuin nuuhkisi jotakin. Minut vainutessaan se pysähtyi, nosti pitkää kuonoaan ja alkoi tuijottaa minua pistävillä silmillään.

Hypähdin kauhistuneena taaksepäin ja vinkaisin järkyttyneenä. Sitten aloin raivokkaasti haukkua. Minulla oli niin hirveästi ilmoitettavaa, että kaikki meni aivan solmuun: kieli, kurkku, kitalaki ja henki. Olin aivan tikahtua kauhusta. Rinta oli halkeamaisillaan.
Suuri ruskea olento alkoi liikkua minua kohti ja mölähti jotakin. Sen avasi leveän suunsa ammolleen, ääni tuli kammottavana ulos.

Kuulin, kuinka myös emännän ääni, joka oli kutsunut minua ensin tavalliseen tapaan, muuttui yhä hätäisemmäksi. Tajusin myös, että se alkoi kuulua yhä lähempää, aivan notkon toiselta reunalta lepikon takaa.
Voi, ei! Emäntä ei saa tulla tänne. Kyllä minä hätyytän tuon mörön pois! Hau-hau-hau- ja sama hau vielä tuhat kertaa! 

Silloin mörkö nosti suurta käpäläänsä minua kohti valmiina lennättämään minut kuin pallon. Aloin kimeän lapinkoirahaukun: apua, apua! Olennon rinnasta purkautui samalla pitkä syvä murina, joka oli matalampi kuin minkään tuntemani auton ääni.
Kuulin, kuinka emännän askeleet, jotka olivat tulleet notkon reunaan, seisahtuivat, ja sitten alkoi kuulua ryske, kun hän alkoi juosta hädissään tietä kohti. Minä peräydyin, mutta en hetkeksikään lopettanut haukkua, enkä irrottanut katsettani vihollisestani.

Lopulta muriseva mörkö kääntyi suon suuntaan, ja minäkin luikin läähättäen emäntää katsomaan. Siellä hän istui korkealla kivellä, miten lie sinne päässytkään ja soitti isännälle: - Tule äkkiä hakemaan  meidät pois, Saana tappelee jonkin murisevan villipedon kanssa!
Isäntä ei ollut oikein tilanteen tasalla, sanoi vain, että tulkaa omin neuvoin pois, kun itse sinne korpeen menittekin.
Niinpä laahustimme rinnakkain kotia kohti: emäntä vapisevin jaloin, ja minä aivan läkähtyneenä, en olisi jaksanut ottaa askeltakaan. Emäntä joutui moneen kertaan minua odottelemaan ja pyytelemään:
- Sano, Saana, mikä eläin se oikein oli! 
Katsoin emännän huolestuneita kasvojaan ja olisin kertonut, jos olisin osannut. Mutta kun en saanut sanaa käheästä kurkustani, taistelukaverini jäi hänelle ikuiseksi arvoitukseksi.  

sunnuntai, 2. elokuu 2015

Kieliongelmia

Elina.jpg

Hau ja hei!

Yritän tässä selvitellä kurkkuani, sillä olen salaa harjoitellut ranskalaista ärrää. 
Meillä on ollut viikon verran vieraita, jotka puhuvat ihan kummallisesti. Ymmärrän jotenkuten omien nahkojen puhetta, kun isäntä sanoo, että lähdetäänpäs, Saana, metsään tai emäntä kutsuu ruokakupille.

Olen saanut kaksi pientä ystävää, jotka ovat peuhanneet kanssani kovasti, silittäneet päätä ja puhuneet sitä kummallista mongerrustansa.
- Sanh-ha, Sanh-ha! huudellaan aamusta iltaan. Luulen, että se tarkoittaa minua, vaikkei se ihan tutulta kuulostakaan. Menen kyllä heti tyttöjen luo, kun näin hauskasti kutsutaan.

Sitten meillä ollaan nykyisin kovin kohteliaita. Tyttöjä pyydetään koko ajan sanomaan kiitos ja ole hyvä.Kaikki muutkin kovasti hymyilevät ja nyökyttelevät toisilleen. Kun isompi tyttö laittaa minulle pussista koiranmuroja, niin hän sanoo: - Siltö plee!
Luulen, että se tarkoittaa jotain tämmöistä: Sieltä pesee.

Minäkin yritin olla kohtelias ja haukahtaa kiitokseksi, mutta minua opetettiin: - Sanh-ha! Mersii boku!
Hau, vai niin, siis: marssii poku! Enhän minä mikään pokupolle ole vaan koiraparka, joka menee tästä kielten myllerryksestä aivan sekaisin. 

Kaiken lisäksi tytöt hokevat: - Bizuu, bizuu, ja moiskauttelevat isäntää ja emäntää. Minun mielestäni pisu on kyllä jotain sellaista, mikä tehdään nurmikolle, eikä poskelle!

Vähän hankalaa on kyllä kävelylläkin, kun tytöt yrittävät minua ohjailla. Välillä menen aivan korvat luimussa, kun en oikein tiedä, minne taaperretaan. Onneksi tiet ovat minulle tuttuja niin, että saan olla itse johtajana ja näyttää suuntaa.

Se on kyllä yhteistä ja tuttua kieltä, kun  minua hellitellään, silitellään päätä ja kuiskaillaan lurppakorvaani pehmeällä äänellä: Sanh-ha, Sanh-ha!

Elina%202.jpg

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

maanantai, 27. heinäkuu 2015

Mikäs se tämä on?

hiidenkirnu1.jpg

Me käytiin aika kummassa paikassa äskettäin. Isäntä hyppyytti minut etupenkille ja pisti remmillä kiinni. Siitä arvasin, että jotain mukavaa tapahtuu. Yleensä silloin mennään metsään ja siellä minä tykkään olla, saan juosta ja nuuskia ja touhuta omiani samalla kun isäntä touhuaan omiaan. En kyllä yhtään ymmärrä, mitä se niistä mättäistä nuuskii. Isäntä koukkaa käpäläänsä maata ja katselee sitä kummallisen kiiltävän laitteen läpi ja pistää sen jälkeen maan pussiin tai heittää menemään. Usein olen hypännyt heitetyn perään, muttei siinä mitään kummoista ole ollut, ihan tavallista vaan.

Nyt menimme ensin pieniä teitä pitkin ja minulle tuli taas kurja olo suuhun. Selvisin kuitenkin ilman kakomista ja hyppäsin innoissani kyydistä, kun pysähdyttiin. Sitten saavuttiin kummalliselle paikalle. Isäntä sanoi sitä hiidenkirnuksi, mutten minä siitä mitään tajunnut. Siinä oli sileä kolo kivessä ja pohjalla roskia. Minusta siinä ei ollut mitään erikoista. Isäntä käski minun mennä siihen koloon, mutten uskaltanut. Hyppäsin sen yli ja asetuin poseeraamaan kolon taakse. Isännälle se kelpasi. Hän heilutteli laitettaan ja niin saatiin paikka ikuistettua. Sitten hän alkoi taas penkoa maata ja minäkin innostuin ja menin rapsuttamaan kolon pohjaa. Siellä oli pyöreä kivi. Isäntä oli siitä vallan innoissaan, mokomasta kivestä, onhan noita joka paikassa.

Aikamme pyörittyämme palasimme emännän luo. Tälle isäntä selitti suu ja silmät pyöreänä tuota koloa ja kiveä.

- Saana löysi hiidenkirnusta jauhinkiven, ajattele!

Kyllä nuo nahkat ovat kummallisia. Ei sitä aina pieni koiranpoikanen tajua.

torstai, 16. heinäkuu 2015

Eksyksissä

saana8.jpg

Nuo nahkat aina huolehtii: ei saa tehdä sitä, ei saa tehdä tätä. Yksi pahimmista on se, että minä pieni lapinkoira joutuisin eksyksiin. Mikäli minä ymmärrän, se tarkoittaa sitä, ettei tiedä, missä on. Kukahan senkin on keksinyt? Etteikö tietäisi, missä on? Ei minulla sellaisia vaikeuksia ole. Tai no, täytyy myöntää, jos ette kerro kenellekään, oli minulla kerran.

Tuo kuva on isännän ottama silloin, kun olin joutua eksyksiin. Mitä ihmeen hörhöjä koko metsä oli täynnä? Ne vaappuivat pääni päällä, niin etten nähnyt isoa valoa enkä veden pauhun vuoksi kuullut isännän ääntä. Niinpä juoksin kuin vimmattu tuota sokkeloista hörheikköä edestakaisin ja yritin löytää tieni pois. En löytänyt! Kuonokin meni pois päältä, kun törmäsin johonkin rapakkoon ja työnsin sen liejuun, hui kauhistus. Taisin olla melkein eksyksissä.

Lopulta törmäsin isäntään. Hän oli istahtanut suuren puun alle ja tapansa mukaan tuijotteli jotain itikkaakin pienempää lasinpalallaan. Olin huojentunut ja heti pääsin taas jyvällä olinpaikastani, hajutkin palasivat, kun pärskin muutaman kerran.

- No, siinähän se Saana on, et kai vain eksynyt, isäntä kyseli kuten ennekin.

- Hau-hauuuu!

- Jaa, sitähän minäkin. Kotkansiipitiheikköön voi pieni koira eksyäkin.

Sitäkö se olikin, pitääpä ensi kerralla varoa. Hyvähän se isännän on kulkea, kun pää on pilvissä. Kulkisipa neljällä jalalla niin kuin minä, niin toista tietäisi. Taitaa se isäntäkin joskus eksyä. Ainakin se kertoi tässä kerran emännälle, että oli kulkenut aivan eri suuntaan kuin piti ja oli ollut vaikea löytää takaisin. Ja se oli tapahtunut keskellä päivää. Eikö se hölmö osannut katsoa isoa valoa.

Nyt minä pieni koiranpoikanen tiedän, mitä on eksyminen eikä minua tarvitse sillä koko ajan pelotella. Kotkansiivet ovat eksyttäjiä – onkohan niitä muitakin?