Vaikka kuljenkin joka aamu pitkän lenkin isännän kanssa, puhkun sen jälkeen vielä energiaa. Yleensä isäntä työntää minut tarhaan purkamaan jäljelle jääneet virrat. Aina sekään ei vielä riitä, vaan  haluan, että kanssani leikitään palloleikkiä.

Ravaan pitkin huushollia emännän heittämän pallon perässä. Siinä menevät matot vauhdissa mykkärään.

Emäntä sanoi, että olen melkein kuin vuoden luontokuvan kettu, kun lennän niin, etteivät käpälät tahdo tavoittaa lattiaa.

Tänään onnistuin törmäämään emännän lattian rajaan asetettuihin tauluihin, jotka olivat siinä odottamassa loppusijoittamista.
Satuin vahingossa raapaista käpsäisemään käpälälläni Lukevaa naista. Emäntä ei tulkinnut sitä suinkaan vahingonteoksi, vaan orastavaksi taideharrastukseksi.

- Haluaisitkos, sinäkin Saana, vähän maalailla? emäntä kysyi, kun kaivoi pitkästä aikaa värejään esille.
Juu-uu, nappasin heti pöydän kulmalta ensimmäisen värituubin suuhuni ja piikkihampaani hujahti tuubin läpi. Sinistä väriä alkoi tursua tuubista ja levisi suupieleen. Olin kovain moderni koiratyttö: ei mitään tavallista huulipunaa, vaan huulisiniä. Emäntä alkoi siivota karvanaamaani talouspaperilla.

- Kauheaa, ei kai väri ole myrkyllistä? Nyt sinä ymmärsit värin koko taiteen tekemisen idean. Ei värejä syödä!

Ei vai? Ihmiset näyttävät käyttävän käpäliään moneen sellaiseen juttuun, mihin minä käytän suutani.
Kaikkea sitä pitäisikin ymmärtää!