Palasimme myöhäiseltä metsälenkiltä pimeästä metsästä. Oli niin sankka sumu, etteivät kuntorataa valaisevat lamputkaan  onnistuneet kunnolla lävistämään pimeyttä. Puiden oksilta oli sulanut päivällä satanut, vähäinen, valkoinen lumi. Nyt oksat notkuivat raskaina ja paljaina. Painavat vesipisarat putoilivat niin äänekkäästi kosteaan maahan, että välillä oikein säpsähdin ja hypähtelin sinne tänne, vaikka muuten kuljinkin sievästi ja säälisesti.

Kun ketään ei näkynyt, emäntääni alkoi selvästi pelottaa.
- Tämä sumu on kuin Baskervillen koirasta! Jos tuolla puun takana vaanisi joku ja hyppäsi eteen, emme voisi tehdä mitään.

Yritin sanoa emännälle, että minä haukkusin, irvistäisin, tappelisin ja puolustaisin vimmalla meitä molempia, mutta emäntä oli niin dekkarisarjojen lumoissa, ettei saanut kiinni ajatuksistani.
- Täällä voisi todellakin rosvo hiippailla, emäntä sanoi huolissaan, vaikkei hänellä mitään muuta vietävää olisi ollut kuin minä pieni lapinkoira.

Kun emäntäni eli niin rosvoajatuksissa, järjestin hänelle jotain pientä piristystä, kun palasimme lenkiltä kotiin.
Keittiön sivupöydällä oli täysi iso munakotelo. Kiskaisin sen hampaitteni kärjillä keittiön lattialle. Pam ja räiskis! 

Emäntäni kiirehti katsomaan.
- Nyt taisi hajota tusina tai tiu munia! hän voihki ja kumartui harmistuneena siivoamaan katastrofin aineksia.
Sitten hän ojentautui helpottuneena. - Eihän täällä ole kuin yksi hajalla! hän sanoi hieman hämmästynenä ja alkoi siirtää rikkimennyttä munaa kahvikuppiin.

Hetken kuluttua hän astui olohuoneen puolelle. Siellä makasin keskellä villamattoa puoliksi pureskeltu muna käpälieni välissä. Kuoret olin murskannut ja levitellyt huiskin haiskin. Keltuaiset olin levittänyt yhteen kohtaan mattoa, ja valkuinen venyi toisessa.

Emäntä huokasi syvään ja alkoi pyyhkiä sotkuja matolta.
- Voi, sinua Saana, sinähän se todellinen rosvo olet. Oikea munavaras!

Hau-uu, juuri niin, rosvonrontti halusin ollakin! Pyrkimykseni oli ymmärretty tällä kertaa täydellisesti.